Väitän: työssä jaksaminen on ymmärretty väärin.
Olen bongannut keskusteluissa usein toistuvan virhepäätelmän, jonka mukaan parempaa työelämää edesauttavat parhaiten leppoisampi työtahti ja pienemmät työn vaatimukset. Tämä on puppua kahdesta syystä.
Ensinnäkin: tyydytys syntyy aikaansaamisesta.
Mitä tiukempi paikka, sen enemmän onnistumisesta irtoaa mielihyvähormoneja. Perjantaibisse todella paineisen, mutta onnistuneen, viikon päätteeksi maistuu hiton paljon paremmalta kuin pitkäaikaistyöttömän keppana. Löysä tahti ei kuormita, mutta ei myöskään palkitse. Löllöttelijän työarjesta tulee maksalaatikkoa: ihan ok, mutta yllätyksetöntä ja intohimotonta. Eihän semmoista pitkään jaksa.
Toiseksi: ihminen tarvitsee kehittyäkseen rajojen koettelua.
Samoin kuin punttisalilla ne viimeiset toistot ratkaisevat edistymisen, myös henkisellä puolella uusiin mahtavuuksiin päästäkseen täytyy vähän venyä. Tavoitteen tarkoitus on tsempata meistä parempia, joten sen saavuttaminen ei saa olla liian itsestäänselvää. Vai mitä luulet tapahtuvan kilpajuoksijalle, jonka ainoa tavoite on päästä joskus maaliin?
Balanssin avain ei siis ole tehojen pienentäminen, vaan työn ja levon vuorottelusta huolehtiminen.
Sopiva suhde vaihtelee ihmisestä ja elämäntilanteesta toiseen ja lopulta vastuu siitä on ihmisellä itsellään. Kukaan muu kun ei voi tietää, mikä kaikki ihmistä kuormittaa ja toisaalta palauttaa ja mikä on juuri tällä hetkellä sopiva suhde. On oltava oman elämänsä toimitusjohtaja.
On ihan ok olla välillä hetken väsynyt. Sitten levätään.
Tiukkaa Viinaa 