En ole muutenkaan tunnettu korrektiudestani, mutta viime aikoina olen tavallista useammin joutunut pohtimaan, mitä kannattaa sanoa julkisesti. Uskon, että se on merkki kahdesta asiasta.
- Olen tiedostanut, että minulla on jotain menetettävää.
- En ole tiedostanut, mitä arvojani olen valmis puolustamaan julkisesti.
Ensimmäinen kohta on todella vaarallinen. Mitä enemmän hävittävää ihmisellä on (oman tulkintansa mukaan), sen enemmän hän alkaa varoa sanojaan – ja sen laimeammaksi käy ulosanti. Alkaa laskelmointi: kuka tästä voi suuttua? Onko sillä väliä? Mitä hyötyä tästä voi olla?
Keskustelusta tulee politiikkaa.
Tällöin tärkeintä ei ole enää nostaa esiin kiinnostavia näkökulmia ja puuttua epäkohtiin, vaan vaikuttaa fiksulta ja hyvältä tyypiltä. Ottakaa duuniin, ostakaa, äänestäkää. Ällöttävää.
Ja sitten se toinen kohta. Entä jos uskaltaisi olla piittaamatta paskaakaan? Olisi valinnut tietoisesti omat arvonsa, joiden mukaan puhuisi johdonmukaisesti. Myös kuohuntaa aiheuttavia sanoja olisi helppo puolustaa, koska niiden perusta olisi harkittu. Vihaajien lisäksi ympärille kerääntyisi rakastajia, jotka ostaisivat samat asiat, samat arvot. Ei ollenkaan huono tilanne – toisin kuin se, ettei ketään kiinnosta.
Harkitun, arvojen mukaisen argumentoinnin ruma äpäräveli on pelkän äkkipikaisen tunteen vallassa möläytetty tahdittomuus, joka tekisi myöhemmin mieli vetää takaisin. Sillä saa yhtä lailla jaettua ihmiset leireihin, mutta fanit ovat ihmisiä, joita ei oikeasti halua lähelleen.
Siksi arvojen pohtiminen ja niiden happotestaus arjessa. Olenko todella tätä mieltä vai kuulostiko se vain nokkelalta?
Tiukkaa Viinaa 